’Pojat eivät itke’: A ’Crying Boy’ Reflects on the Shame of Male Tears

Andrew
Andrew

Follow

Jan 27, 2020 – 6 min read

(Kuvalähde: Unsplash.com)

Kaikki ihmiset kokevat häpeää. Miehillä häpeä syntyy usein siitä, että koemme ”epäonnistuneemme” stoisen maskuliinisen roolin estämisessä. Miehiltä odotetaan, etteivät he horju tai koe epäilyksiä. Miehet eivät voi olla riippuvaisia tai tarvitsevia. Miesten on oltava vahvoja ja tunnettava itsensä voimakkaiksi. Nämä ovat niitä viestejä, joita kulttuurimme maskuliiniset rakenteet jatkuvasti iskostavat meihin. Miesten sydämiin nousee häpeä siitä, että emme pysty hoitamaan jotakin asiaa yksin, että olemme riippuvaisia muista, että olemme haavoittuvaisia, että olemme fyysisesti ”riittämättömiä”, että tunnemme itsemme avuttomiksi. Miehiä kehotetaan välttämään heikkouden ilmaisemista. Kuten Brene Brown tiivistää kirjassaan Daring Greatly:

Miehet elävät yhden hellittämättömän viestin paineessa: Älä tule koetuksi heikkona

Huutaminen on yksi varhaisimmista ja kriittisimmistä opetuksista, joita nuoret pojat saavat siitä, mitä ei saa ilmaista. Kuten surullisenkuuluisa sanonta kuuluu: ”Pojat eivät itke”! Se kiertyy sukupuolta määritteleväksi paradigmaksi: isot pojat eivät itke, oikeat miehet eivät itke, itku on nössöille. Sukupuoliodotukset ehdollistavat meistä luonnollisen reaktion suruun, stressiin, turhautumiseen ja loukkaantumiseen.

Lapsena olin herkkä. Veikkaisin, että olin yksi kouluni herkimmistä lapsista – herkempiä kuin monet tytöt. Olin ”itkevä poika”, se, joka reagoi kritiikkiin kyynelillä, jolle huudettiin kyynelillä, jota loukattiin kyynelillä ja joka suuttui kyynelillä. Varhaisista kokemuksistani voin todeta, että herkkänä ja erityisesti itkevänä poikana ihmiset usein olettavat, että sinulla on jokin ongelma ja että herkkyyttäsi on hoidettava, ja että sinusta tulee kypsä kiusaamisen kohde. Lapsuudessani minua usein pilkattiin ja miehistettiin, koska olin taipuvainen itkemään, kun olin järkyttynyt.

On vaikea olla herkempi poika ja olla tuntematta maskuliinisuuden leimaa ja rasitusta, joka roikkuu ylläsi. Tunne siitä, että ”et ole kunnolla poika”, tunkeutuu edelleen elämääsi ja puree itsetuntoasi. Itkeminen on opetettu häpeän lähteeksi miehille. Meihin on ehdollistettu se, että meidän on ”pullotettava” tunteemme, seisottava vahvana vastustajaa vastaan, haastettava ja taisteltava takaisin ihmisiä vastaan, jotka satuttavat meitä, ”oltava oikea mies” ja olla näyttämättä heikkoutta. Itkemistä pidetään tämän vastakohtana. Me pilkkaamme miehiä, jotka itkevät haastamisen sijaan, jotka itkevät, kun heidän ”pitäisi” nousta ylös. Lapsena muut pojat pyysivät minulta usein selityksiä sille, miksi itken niin helposti. En ollut koskaan aivan varma. En tiennyt paremmasta. Minusta tuntui pahalta, surulliselta, häpeälliseltä, pelokkaalta. Ja kun minusta tuntui siltä, kyyneleet seurasivat perässä. Muistan erään kerran saaneeni selityksen, jonka mukaan olin ”syntynyt ilman munaa”, joten en osannut käyttäytyä kunnolla kuin mies.

Kerran yritin kääntää pelin kulkua ja väitin kahdeksanvuotiaana viisaasti, että ”mies, joka ei osaa itkeä, ei ole mies ollenkaan!”, mutta sain vain nauraa. Kun nyt muistelen tuota väitettä, löydän siinä kummasti pientä totuuden hiventä. Vältän pääsääntöisesti ”oikean miehen” tyyppisiä lausuntoja, mutta olen sitä mieltä, että kun sosiaalistamme miehet häpeämään haurautta, kyyneleitä ja heikkoutta, tukahdutamme pohjimmiltaan heidän inhimillisyytensä. Yritämme tehdä miehistä puoli-ihmisiä ja kieltää heiltä kaikki tunnekokemukset. Painostamme heitä tukahduttamaan itsensä, piiloutumaan sisäisiltä vaikeuksilta, joita he kokevat.

Vähemmän sanottuna tämä kulttuurinen asenne hylkää miehet: poikavuosista lähtien meidät on opetettu olemaan pyytämättä apua, peittämään tarpeemme, edistämään stoalaisuuden kuvaa jopa kaikkein epätoivoisimpina hetkinämme. Tunsin nämä vaikutukset: vuosia kestänyt kiusaaminen oli saanut minut vakuuttuneeksi siitä, etten saa koskaan puhua ongelmistani, etten saa antaa itkun tapahtua julkisesti, etten saa näyttää haavoittuvaiselta. Se teki tuhojaan. Kuten myöhemmin huomasin, ”piinaajani” tulivat usein äärimmäisen väkivaltaisista taustoista. Olen miettinyt, heijastiko heidän suhtautumisensa minuun herkkyyteni vuoksi jollakin tavalla sitä hyväksikäyttöä, mitätöintiä, häpeää ja väkivaltaa, jota he olivat kokeneet kotonaan.

Taannoin poikasena huomasin olevani oudossa tilanteessa: juuttuneeni kyyneleitteni puolustamisen ja niiden aiheuttaman syvästi häpeän välille. Monin tavoin en voinut olla itkemättä. Tunsin ylivoimaista surua, häpeää ja tuskaa, kun minua loukattiin, arvosteltiin tai huudettiin. Vastauksena siihen kyyneleet vain valuivat. Ihmiset vaativat vastauksia outoon ei-poikamaiseen käytökseeni, ja kaikki puolustukseni kuulostivat valheellisilta sekä heidän että omissa korvissani. Kunpa olisin silloin tiennyt, että itku on tieteellisesti ymmärrettynä luonnollinen ja terve asia. Sukupuolittuneet käsikirjoituksemme määrittelevät sen kuitenkin miehille sopimattomaksi käytökseksi. Yhdistämme sen joksikin naiselliseksi ja miehissä sietämättömän ”hauraaksi”.

Mutta tämä on itse asiassa uudempi käsitys miehisyydestä.

(Image Credit: Unsplash.com)

Miesten itkun ”häpäiseminen” ei ole aina ollut vakiintunut sääntö. Monissa kulttuureissa se oli miehen kunnioitettavaa käytöstä, joka osoitti hänen hurskauttaan tai hänen arvostustaan edessä olevan painavuudesta ja melankoliasta. Itse asiassa näyttää siltä, että keskiaikaisessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa itkuun suhtauduttiin lempeämmin muun muassa synnin karkottamisena, valtavan surun ja kauneuden arvostamisena.

Jos pyrimme auttamaan miehiä ponnistamaan sukupuoleen sidottujen ehdollistumistensa rajojen yli, meidän on sallittava kaikkien tunteiden ilmaisun normalisoituminen. Meidän on purettava kulttuurisia asenteita, jotka tuomitsevat sen vääräksi ja häpeälliseksi. Meidän on valistettava sekä miehiä että naisia persoonallisuuden eroista ja hyväksyttävä, että jotkut ihmiset ovat luonnostaan herkempiä kuin toiset ja että tämä ei ole väärin tai omituista. On myös tärkeää tehdä selväksi, että tapamme, joilla kulttuurisesti valvomme käyttäytymistä, eivät ole osoitus luonnollisesti järjestäytyneistä rooleista, vaan pikemminkin tapoja, jotka ovat muotoutuneet binääristen kulttuuristen ja historiallisten käsitysten kautta siitä, miten sukupuolten ”pitäisi” käyttäytyä suhteessa toisiinsa patriarkaalisten velvoitteiden täyttämiseksi.

Kun tarkastellaan miesten itsemurhien määrää, se viittaa siihen, että käsityksellämme ”tarpeesta” ja ”heikkoudesta” asioina, joita ”poikien ei pitäisi tuntea”, on vaarallinen rooli miesten kokemassa psykologisessa ahdistuksessa. Ongelmista puhumiseen, avun hakemiseen, heikkouden myöntämiseen ja emotionaalisesti haavoittuviin miehiin kohdistuviin usein julmiin reaktioihin liittyvät pelot pitävät yllä noidankehää, joka ruokkii liian monen miehen elämän traagista loppua. Koska heiltä puuttuu varmuus siitä, että heidät hyväksytään ja että heitä tuetaan, jotta he voisivat vapaaehtoisesti tulla esiin, kuolema voi tuntua ainoalta vaihtoehdolta, joka on jäljellä yksinäistä, häpeällistä ja pimeää paikkaa vastaan, johon he ovat jääneet loukkuun. Tukahduttaminen tappaa, ja miehiä on lapsesta asti opetettu tukahduttamaan tunteet, joita ei voida hyväksyä.

Ketään ei pitäisi hävetä siitä, että tuntee itsensä haavoittuvaksi ja järkyttyneeksi.

Häpeä ja heikkouden pelko on miehissä syvällä, niin syvällä, että miehet pelkäävät olla avoimia intiimeimmille kumppaneilleen. Miehet kohtaavat odotuksen olla parisuhteissaan tukijana, he ovat siellä pitämässä huolta perheestä, eivät ne, joista pidetään huolta. Olipa kyse sitten taloudellisesta tai emotionaalisesta riippuvaisuudesta vaimosta tai kumppanista, monet miehet kokevat nämä roolit erityisen viiltävinä ja nöyryyttävinä. Viime aikoina on yhä useammin kehotettu miehiä avautumaan, ilmaisemaan tunteitaan ja puhumaan enemmän ongelmistaan. Valitettavasti silloin, kun miehet avautuvat tuskastaan, he voivat joskus kohdata vastenmielisyyttä ja pilkkaa. Vaikka otamme edelleen pieniä askelia eteenpäin muuttaaksemme käsitystä miehen sukupuoliroolista, voi tuntua siltä, että emme edelleenkään pääse juuri lainkaan eteenpäin. Säännöt ovat edelleen sitkeästi juurtuneet, ja niin miehet kuin naisetkin pakottavat niitä noudattamaan yhteiskunnan kaikilla osa-alueilla.

Pojat itkevät, ja se on asia, johon maailman on totuttava.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.